Itämeren rehevöityminen on ollut huolenaiheena jo vuosikymmenen ajan. Laajat sinileväkukinnot, happikatoalueet ja lajien monimuotoisuuden väheneminen ovat seurauksia ihmisen toiminnasta Itämeren rannikolla, minkä johdosta mereen on päässyt valtavia määriä ravinteita. Se on rehevöitymiselle hyvin herkkä merialue, ja ravinnepäästöt vaikuttavat sen ekosysteemeissä pitkään.
Itämerta kutsutaan murtovesialtaaksi, sillä se on epäyhtenäinen, melko suljettu ja matala merialue, jonka eri alueiden suolaisuuspitoisuudet vaihtelevat. Suolaisinta vesio on Pohjanmerta ja Itämerta yhdistävällä Kattegatin alueella ja makeavetisimmät alueet löytyvät Perämeren alueilta, jonne laskee paljon suuria jokia.
Merkittävimpiä päästölähtöitä ovat maatalous, teollisuus,a suminen sekä kuljetusliikenne. Fosforia tulee Itämereen erityisesti jätevesistä, ja suurin typpilähde ovat maatalousen päästöt. Vuosittain jokien valumavesistä, rantojen pistelähteistä ja ilmakehästä vapautuu Itämereen arviolta 1 042 000 tonnia typpeä ja 48 000 tonnia fosforia.
Rehevöityminen on erilaista avoimilla rannoilla, rannikkoalueilla, saaristossa ja avomerellä, sillä niille saapuu eri määrä ravinteita. Suurin osa ravinteista kuitenkin jää rannoille aluman, topografian, rajoittuneemman huuhtoutumisen ja korkeamman veden lämpötilan vuoksi. Saaristo voi toimia ravinnenieluna, mikä entisestään on vähentämiässä avomerelle kulkeutuvien ravinteiden määrää.
Voit testata esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelissa oma Itämeren jalanjälkesi.